Äänen ominaisuuksia

Ihminen havaitsee äänen kuuloaistinsa avulla. Ärsyke korvaan saapuu ilman välityksellä. Tärkein äänen muoto onkin ilmaääni eli ilmassa esiintyvä paineen vaihtelu, joka etenee aaltoliikkeenä. Ääni etenee ilmassa n. 340 m/s. Vaikka etenemisliike tapahtuu ilmahiukkasten tihentyminä ja harventumina, ei hiukkasten liike ole yhtä nopeaa. Ilmamolekyylit eivät kulje ääniaallon mukana, vaan värähtelevät äänilähteen tahdissa paikoillaan. Ääniaalto heikkenee ja muuntuu edetessään. Siksi korvan tärykalvolle saapuva aaltoliike on aina erilaista kuin äänilähteen värähtely. Mitä pitempi aallonpituus äänellä on, sitä paremmin ääniaalto pystyy etenemään. Mitä matalampi ääni on, sitä kauemmas se kuuluu.

Jotta ihminen havaitsisi ilmanpaineen vaihtelun äänenä, tulee vaihtelun taajuuden olla riittävän suuri, noin 16 kertaa sekunnissa eli 16 Herziä (Hz). Jos taajuus kasvaa hyvin suureksi, yli 16 000 Hz, ääni muuttuu ultraääneksi, jota ihminen ei kuule. Taajuus ilmoittaa äänen korkeuden eli sävelkorkeuden.

Jos ilmassa esiintyvät paine-erot ovat hyvin pieniä, ihminen ei kuule ääntä. Paine-eron tulee olla vähintään 0,00002 (Pa), jotta hyvin hiljainen ääni olisi kuultavissa. Tätä rajaa kutsutaan kuulokynnykseksi. Äänen paine ilmaisee äänen voimakkuuden. Tavallisesti äänen voimakkuuden mittana käytetään kuitenkin yhden neliömetrin pinta-alalle kohdistuvaa äänitehoa eli äänen intensiteettiä. Kuulokynnystä vastaava äänen intensiteetti on yksi pikowatti/m2 eli 10 - 12 W/m2.

Ihmisen kuuloalue on hyvin laaja. Lisäksi kuulohavainnon muutos on aina samansuuruinen, kun intensiteetti tehdään yhtä moninkertaiseksi. Tästä syystä äänen voimakkuus ilmoitetaankin suhteellisella (logaritmisella) asteikolla desibeleissä.

Kansainvälisesti on standardoitu mittareille painotuskäyrät, jotka sopivasti mukailevat ihmisen kuulo-ominaisuuksia. Yleensä tulee kysymykseen A-taajuuspainotus.